Back to the U.S!

Tere tere! Täällä ollaan taas meren takana, ehjänä ja hyvässä hapessa, ja nytpä onkin hyvä laittaa taas tämä blogii taas tulille, yleisön pyynnöistä huolimatta! ;) Oli mukava kesän aikana kuulla palautetta ja siitä rohkaistuneena tohtinenkin taas pään avata tälläkin saralla.

Sommaren var kort, eli kesä sujahti nopeasti, hyvässä seurassa! Omaa kotia, kulttuuria ja läheisiä oppii reissussa arvostamaan ja kaipaamaankin. Kesä meni tutulla Tampere-Jyväskylä –akselilla, koulun ja työn merkeissä, mutta toki myös muutamalla ”sakkoringillä” varustettuna. Niitä olivat mm. heti legendaariseksi  muodostunut reissu Ruotsin Lappiin. Kiirunasta sijainneessa tukikohdasta käsin huiputettiin mm. Kebnekaise, vallattiin Narvik ja koluttiin Norjan rajaa maastopyörillä. Myös Vuokatissa ehdin käydä itseäni rääkkäämässä. Hienoja reissuja! Kesän ainoana miinuksena (lyhyyden lisäksi) mainittakoon pitkään riivannut poskiontelontulehdus, jonka elokuussa erikoislääkäri toivottavasti manasi lopullisesti ulos! Olo on nyt hyvä, mutta koputetaan puuta!

Houghtonissa on komiat kesäsäät. Lauantaina 27. olin perillä keskiyöllä paikallista aikaa, 30h ovelta ovelle matkustamisen jälkeen. klo 2.00 Lähdin kotoa vanhempien autokyydillä Helsinkiin, ja keskiyöllä siis (7.00 Suomen aikaa) perillä. Yllättäen matka sujui oikeinkin sujuvasti, mitä nyt Chicagossa 8h jatkolennon odottelu vähän meinasi olla nihkeätä. Asumuksena on paritalon toinen puoli, jonka jaan kahden muun ”ulkomaalaisen” kanssa, norjalaisen ja alaskalaisen.  Poikia molemmat ja hiihtäjiäkin vielä, eli armoton urheilijakommuuni pystyssä. Kelit on olleet helteiset ja totuttelu takaisin näihin ympyröihin on sujunut huomattavasti helpommin kuin ensimmäistä kertaa tullessa, jopa ihmeen helposti.  Onhan tämä tosin pientä säätöä alkuunsa taas, mutta lukujärjestys on valmiina ja kaikki hoituu ja löytyy huomattavasti helpommin. Mukava päästä taas paikallisten kaverien kanssa touhuamaan ja alkukangertelun jälkeen se lontoon murrekin sieltä kesäteloilta varmasti vielä löytyy J

Ei näin, voisi tiivistää reenien osalta meikäläisen parista viimeisestä päivästä Suomessa. Lääkäriltä luvan saatuani päätin vielä heittää viimeiset lenkit kotimaisemissa hyvän ystäväni maitohapon laadukkaassa seurassa. Pe-La –yön 2,5h yöunien ja tuon matkustamisen jälkeen rohkenen epäillä palautumisen ja aikaeroon totuttautumisen voineen olla vähän nopeampaakin, kuin nyt lähtötilan ollessa puu-ukko. Mutta tekevälle sattuu ja suunta on taas ylöspäin, vähän pientä reenin tynkääkin on jo keretty heittää kehiin. Pienellä säästöliekillä vielä, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntumaan kroppakin paremmalta ja klo 4 aamuyöllä heräilyt aikaeron johdosta alkaa vähentyä.

Perjantaina pitäiskin sitten  juosta kilpaa koulujenvälisiä, 5km mäkisellä kotiradalla. Katotaan miten äijän käy! Reissuja ei toistaiseksi ole ihan kevään malliin pukkaamassa, mutta eiköhän tässä ennen marraskuun paikallista Levin leiriä (West Yellowstone ski festival) vielä jotain kehitellä. Kouluhommista raotan vielä sen verran, että siltä saralta löytyy ainakin kansantaloutta, markkinointia ja bisnesongelmien mallinnuskurssia, jolla on tarkotus korvata Tampereen viimeinen jäljellä oleva matikan kurssi, joka kolistelee vielä luurankona kaapissa. Voisin tässä toisen kerran vähän kirjotella paikallisesta elämän menosta, kun sitä on tässä pyydelty. Mutta se on toinen tarina se!

Miiko Haaju

Viimeisiä viedään!

Johan tässä ehtikin jokunen tovi vierähtää edellisistä turinoista. Tässähän on kiireellä pistettävä päivitystä kehiin, sillä viikon päästä ollaan jo lentelemässä kovaa vauhtia kotiin päin! 4,5 kuukautta näyttää olevan lyhyt aika kun on mukavaa.

Sun Valleyn reissun jälkeen pistettiin täällä sukset tukevasti naulaan ja laitettiin lepuutusvaihde päälle. Kisakautta ehtikin jo vierähtää rapiat 4,5 kuukautta. Enempää en aio tässä enään alkaa kaudesta vuodattamaan, mutta olihan se vaan hieno kausi! Sekä Suomen päässä alkuunsa, että vuodenvaihteesta sitten täällä.

Tieteellisten tutkimusten jälkeen olen tullut siihen johtopäätökseen, että 1)hiihtäjät ovat samanlaisia maailmankolkasta riippumatta ja että 2)huhtikuu on hieno kuukausi. Lumen sulaessa täälläkin järjestettiin jokavuotinen paikallinen nk-sprintti, jossa pidin lippua korkealla korjaten voiton kotiin. Kisa oli täällä suomalaiseen veljeensä verrattuna selkeästi distanssipainotteisempi ja sisälsi vähemmän hyppyreitä, mutta enemmän muita muuttuvia elementtejä. Kauden ”tärkein” kisa suoritettiin siis enemmän kuin mallikkaasti!

Huhtikuun viimeinen viikko, eli tenttiviikko, alkoi myös painaa päälle kaiken muun tohinan lomassa. Kovasti ennen tänne tuloa arvuuttelin, että noinkohan Mikko-pojalta opinnot lontooksi taittuvat, mutta niinhän siinä sitten vain kävi, että asteikolla 0...4 keskiarvoksi asettui 4.0. Nörtti mikä nörtti siis! No, voin kyllä tunnustaa että oli ne täydet pisteet hivenen herkemmässä kuin koto-Suomessa, mutta tyytyväinen kyllä pitää olla. Minimipanostuksella maksimitulos on aina optimaalinen suoritus! ;-)

Sitä en sitten tiedä mitä Tampereen väki sanoo mun kursseista täällä, eli noinkohan niitä kaikkia meikäläisen tuotantotalouden (lue:vale) –insinörtin tutkintoon sisällytetään. Mutta väliäkö sillä, ei se koulu sieltä Tampereelta mihinkään karkaa. Tässä kohtaa kuitenkin todettakoon, että opinnot Mitsikanissa jatkuvat syksyllä elokuun lopussa. Syyslukukausi USAssa on siis nyt varma ja keväästäkin neuvotellaan kovasti. Byrokratia on kuitenkin keljua ja välillä 7h aikaero Suomeen näyttää näissä asioissa olevan 2 kuukautta. Mutta ei se tilanne huonolta näytä, paperisodat on tehty voitettaviksi.

Huhtikuun lopussa umpeutui myös kämpän alivuokrasopimus (vuokrasin korealaiselta mirmeliltä, joka oli muualla tämän kevään) ja syksyn kuvioiden selkeytyessä suoritin hieman asuntojärjestelyjä. No niinhän siinä sitten lopulta kävi, että Toukokuun alusta koulun loputtua kannoin kamat uuteen kotiin, joka on 3 hengen paritalohuoneisto, varustettu lisäksi omalla puulämmitteisellä saunalla! Kämppiksinä on norjalainen ja jenkki hiihtotiimistä, varmasti huikea syksy tulossa! Aavistuksen on koululle matkaa, joten syksyllä on ehkä ruvettava hevos(voima)kaupoille. Bensan hinta on muuten täällä huipussaan ja sekös närästää. Perus 87 oktaaninen 10% biomömmöpensa irtoaa hintaan 4,20 $ per gallona eli aikalailla dollarin (70 eurosenttiä) litra. Voi kyynel, 10 vuotta sitten pentsiini kun irtosi kuulemma alle 25 eurosenttiä per litra. Mutta kun huomioi häränsilmän paikallisten autojen tankissa, niin enemmän täällä kilometri maksanee bensan osalta kuin Suomen keskivertoautoilla.

Koska oma koulu loppui ja pikkukaupunki hiljeni opiskelijoiden suunnatessa koteihinsa, tuumailin itsekin lähteä uusiin seikkailuihin, nyt kun täällä kerran ollaan. Tätä tarinaa näpytellään kasaan Colorado State Universityn kampuksella. Täällä loisitaan kaverin luona vielä muutama päivä, jonka jälkeen lennellään takaisin Houghtoniin, josta parin päivän jälkeen sitten Chicago-Frankfurt-Helsinki ja KOTONA toivottavasti keskiviikkona 18.5 iltapäivällä.

Coloradossa on kyllä ollut hulppeata. Tähän asti on tullut koluttua enemmän noita hiihtomestoja pohjoisessa, joten nyt on hienoa nähdä vähän ”eteläisempää” menoa, vaikka paikallisessa mittakaavassa tämä mikään etelä olekaan. Arska paistaa korkealta ja lämpötilat on huidelleet siinä 20-27 C,eli ihan mukavasti on pohjoisen poika tarennut. Jännä paikka kaikin puolin, tasanko jatkuu ties minne asti (korkeus 1600m) ja tasangon tässä reunassa alkaa sitten Kalliovuoret. On reenailtu ja patikoitu, vaarana on vain nilkkojen pyöräyttäminen kun ei oikein malta katsetta pitää polulla, sen verran upeita maisemia pukkaa. Myös osavaltion pääkaupunki Denver on tarkastettu ja hienoksi todettu.

Uljas retkikunta Greyrockin huippua valloittamassa.

Niin se vain aika tosiaan rientää, kohta ollaankin sitten jo toivottavasti ehjin nahoin Suomessa. Jyväskylässä ei ehdittäne kauaa vanheta, koulun penkki mokoma kun nimittäin kutsuu Tampereella 23.5 alkaen, parin viikon ajan ainakin.

Katsotaan missä muodossa tämä blogihomma tästä jatkuu, eihän sitä tiedä miten tässä vielä runosuoni pulppuaa. Terveisiä kaikille!

Buffalo Billin museon pihalla tapasimme myös  hemaisevan cow-girlin.

t.Mikko

Touri ja kausi paketissa!!!

Ja se olikin huikea kausi se! Suomessa kulki paria tilastotappiota lukuunottamatta mainiosti ja tammikuussa ur(p)oteot jatkuikin sitten astetta isommissa ympyröissä! Jokakeväinen lapinreissu vaihtui tänä vuonna US Supertourin finaaleihin Sun Valleyhyn Idahon osavaltioon. Tuloksellisesti en siellä enää tavoitellut kuuta taivaalta, sillä pientä taisteluväsymystä on ollut havaittavissa kropassa 4,5kk kestäneen kisakauden lähennellessä loppuaan.

Etualalla Amerikkalaista autokantaa parhaimmillaan. Meidän tiimin ajoneuvoksi jouduttiin kelpuuttamaan pitkin hampain takana näkyvä kämysempi rakkine, GMC Yukon, kun Herzin pojat oli sotkenu varaukset. Kulutus 20 L/100km :-P

Tiistaina Prologi 3,5km V oli todella haasteellinen vauhdinjaon kannalta. Minkäänlaista hajua kisavauhdista niissä korkeuksissa ei ollut, paremminkin pelko persiissä vähemmän lupaavien pikku vetojen ja nypytysreenien pohjalta. Rankka profiili hämmensi myös isolla kädellä. Niinhän siinä sitten kävi, että kisavauhti alkoi löytyä vasta 2,5km jälkeen, ja heti kohta oltiinki maalissa. Sijoitus ei ollut erityisen tyydyttävä, 80. Fiilikset oli kuitenkin todella hienot, keli oli hieno ja tunnelma hyvä. Muutenkin olo oli hyvin luottavainen seuraavaa päivää ajatellen, avaava harjoitus tehtynä ja näitten kisojen mielimatka 15km P yhteislähdöllä edessä.

Keskiviikkona startattiin tourin sijoitusten mukaisesti, ja oma 3 hengen joukkueemme oli sopivasti 7 sekunnin sisällä melkeinpä samassa lähtörivissä. Jokaisen toimiessa omana huoltajanaan ja jakaessa yhteisen voitelupukin kiirettä meinasi pukata. Vuorilla lumi on perin kummalista ja keli muuttuu aamulla häkellyttävän nopeasti. Mutta kyllä ne sukset sitten toimivatkin, lämmittelysukset taisivat tosin jäädä joka jampalta korkkaamatta, vähän kun meinasi kiirettä pukata. Kisa oli itsellä reissun paras, tuntui että korkeudesta huolimatta meno oli vahvaa ja hiihtelyn sijasta se oli jopa ihan hyvää kisaamista! Viimeisissä ylämäissä pystyin jopa tavoistani poiketen pomimaan päänahkoja. Suksista sai koko meidän poppoo hyvää apua, ainoa miinus oli että toinen norjalainen katkoi sauvansa lähdössä kun joku luuli ilmeisesti loppusijoituksen ratkeavan sijoituksen ensimmäisen 400m mukaisesti. Meidän ”päävalmentaja” eli fuksityttö paleli onneksi varakeppien kanssa juuri oikealla kohdalla. Tourin sijoitus omalta osalta parani sijalle 57., minuutin kaulalla norjalaisiin.

Torstain välipäivä vietettiin loppunousuun tutustuen. Nousussa hymy oli vähemmän herkässä ja lopuista kisoista ajattelinkin vain natiivani elämyksinä. Perjantain pertsan rinttipäivä valkenikin niin hienona kuin tuolla kuulemma vain voi. Arskaa siniseltä taivaalta ja yöpakkasten jäljiltä latu kuin rautatie. Mutta keli olikin todella haasteellinen, ensin näytti että lämpeneminen on hidasta, mutta meille viimeisille lähtijöille (ei aikaismpia sprinttipisteitä rankingissa) keli muuttui vartissa kuin vesihiihdoksi helteisenä heinäkuun päivänä! Pitovoitelu oli harvinaisen merkillistä, kun oli niin lämmintä ettei edes liisteri jäähtynyt ja varjoa ei missään. Ammattimaisen säädön päätteeksi ehdin lopulta lähtöviivalle, lämppäsukset tosin edelleen korkkaamatta. No oli siinä sentään lämpöä ja varsinkin ressiä päällä, valtakunta olisi ollut pieni hinta voitelijasta. No reisillehän se meni, luistossa hävittiin hävyttömästi kärkipäälle eikä lyhyt sprintti muutenkaan ole meikäläisen heiniä. Onneksi Petter eteni jatkoon turvallisella 0,06 sekunnin marginaalilla ensimmäiseen karsiutujaan. Päästeltyäni enimmät höyryt pihalle verryttelyladun siimeksessä tartuinkin terhakasti taas pulveripurkkiin ja liisterituubiin, ja niinhän siinä kävi että päivän parhaimmat suoritukset tehtiin tällä kertaa sillä voitelupukin toisella, vähemmän tutulla puolella. Uskomattoman hieno katsoa kun kaveri niistää viimeisessä alamäessä itse voidelluilla suksilla ja lykkii kauden parhaan kisansa ollen lopulta 10. Ilmassa oli suuren kaudenpäätösjuhlan tuntua, kun Kikkan Randalin mp3 soitin iskettiin stadionin kaiuttimiin ja osa hiihti ainostaan numerolapussa ja shortseissa.

Perjantai-iltana käytiin muuten illallisella tuomaroimassa Drammenin urheilulukiolaisten kokkisodan tekeleet. Olivat tulleet kevätretkelle ja supertourin kisaamaan, kuten myös joku ruotsalainen vastaava porukka. Sapuska oli hyvää ja voittajatkin saatiin selville. Niin ja kun sitä kuitenkin kaikki kysyy, niin kyllä, norjalaiset tytöt olivat oikeinkin simpsakoita! ;-)

Lauantain ylämäkihiihto lyheni pehmenneiden baanojen myötä noin 4,5 kilometriin, nousua oli n. 260m. Lähtöasetelma oli mielenkiintoinen, sillä Petter oli vain 2 sek kokonaistilanteessa takana ja startti oli 3 hnegen ryhmissä 15s välein, kaveri tietysti minusta seuraavassa rykelmässä. Asetelma olikin omiaan yllyttämään hullut reippaaseen alkuvauhtiin, joka tuntuikin yllättävän hyvältä aina siihen asti, kunnes jäljellä oli ”enää” 200m yhtäjaksoinen seinänousu. Siitä alkoi kisaurani armottomin ”hiihto”kisa. Synkimmällä hetkellä ankkaa kävellessäni katsoin taakse ja näin muidenkin mustakeltaisten tummuvan ja rankasti. Siitä sain vähän virtaa,mutta pienen väliloivan jälkeen viimeinen jyrkkä sai pohtimaan jo ihan vakavasti pysähtymistä. Se on uskomattoman orpo olo kun laktaattia reidessä on miljoona, mitään ei tapahdu, maisema ei vaihdu ja hengitys on kuin kalalla kuivalla maalla.

Keskijyrkkä alhaalta. Torstaina latuun tutustuessa vielä nauratti. Lauantaina suunpielet tässä kohtaa osoittivat eri suuntaan.

Maaliin päästiin kuin päästiinkin ja kauden päättymisen merkiksi pilvessä ollut kevätaurinkokin paistoi hetken tämän talven osalta päättyneen taistelun merkiksi. Alaskan apukoutsi luonnehti meidän vakuuttavaakin vakuuttavampaa kapuamistamme näin: ”your team mates didn’t look happy. But you looked REALLY unhappy”. Tourin loppusija oli 67. ja norjalaisetkin pysyivät kuin pysyivätkin takana. Linkki kisasivuille.

Keskijyrkkä ylhäältä, tyttöjen vuoro nauttia hiihdon riemusta.

Paluumatkalle lähdettiin lauantaiyönä suoraan kisabileistä ja 21 tuntia myöhemmin Houghtonissa todettiin olevan taas talvi ja meikäläisen suksesta olevan siteen vaihtokunnossa. Kiitos Delta airlinesille tästä. Olo on haikea. Kausi, se oli sitten siinä. Sun Valley oli huikea kokemus, jota en olisi jättänyt väliin mistään hinnasta. Mahtavat 3 kuukautta takana, uskomatonta miten nopeasti aika kuluu!

Kauden viimeinen etappi takana! Hyvää kevättä kaikille!

Turismia länsirannikon Alpeilla US Supertourin finaalien merkeissä

Viimeisiä viedään tämän kauden osalta! Varsinainen koulujoukkueiden kausi päättyi jo pari viikkoa sitten yliopistomestaruuksiin, mutta koutsin väläytettyä optiota tästä reissusta minä ja 3 muuta lunastettiin villi kortti ja nostettiin kytkintä. Sun Valleyn upeissa vuoristomaisemissa on huomisesta tiistaista alkaen tarkoitus rypistellä kauden viimeiset kilvanhiihdot US Supertourin finaalien merkeissä maan kovimpien hiihtoniilojen seurassa. Norjalaisia / hurrejakin on mukana taas kerran paljon, mutta Suomen lipun pitäminen korkealla näyttää taaskin jäävän meikäläisen kapoisille harteille. Kisaformaatti on mielenkiintoinen neljän etapin minitouri, johon alkulämmittelynä oli lauantaina tarjolla usan mestaruuskisat 50km P, joka ei siis ollut osa touria. Meikäläiseltä jäi moinen välistä, sillä perjantaina olo oli aika pöllähtänyt 2 päivän matkan päätteeksi. Keskilänttä ryöpyttänyt takatalvi kun muutti pikatien 50km / h mateluksi ja pisti Minneapolisin lentojen aikataulut uusiksi. Mutta mikäs siinä, matkailu avartaa! Onneksi Minneapolisista löytyi uutta lentoa odotellessa yösija mukana olevan tytön vanhempien hoivista.

Perille tosiaan lopulta päästiin kuin päästiinkin tapahtumarikkaan matkan päätteeksi. Lumesta tehtiin ensihavainnot reilusti, jopa 10km ennen määränpäätä. Lumimäärä kasvoikin sitten äkkiä, ja perillä MTUn uljasta joukkuetta odotti huikean talviset vuoristomaisemat kuin suoraan postikortista! Naamaakin koristaa latu-uskottavat rusketus (punotus) rajat mallia hiihtolasit, eli keleissä on pitelemistä! Äläkä äiti siellä nyt turhaan yöuniasi menetä, aurinkorasvaan on investoitu...

Huomenna tosiaan alkaa touri ja avausetappina on 3,5km V prologi. Sitä seuraa 15km P yhteislähtö kirimaaleineen, lepopäivä, perjantaina sprintti P ja lauantaina sitten 6km V viimeinen naula arkkuun eli ylämäkihiihto. Kisalatu mutkittelee mielettömissä maisemissa laaksossa vuorien välissä. Ladut ovat julmat mutta rankat, eikä 1,8km korkeus merenpinnastakaan juuri auta asiaa. Hyvä jos kevätauringon herättämän kärpäsen jaksaa tappaa ikkunasta, ja jo ajatuskin kilvanhiihdosta kalauttaa reidet hapoille. Kisaanvalmistavana harjoituksena on nautittu hiihtelystä ja välillä kokeiltu uhkarohkeasti lyhyehköjä vauhtileikittelyjä, joiden terävämpääkin terävämpää lentoa kuvaa ehkä parhaiten 30 sekuntia ja kuolema. Mutta on täällä vaan mukava hiihtäjän hiihdellä, hyvässä seurassa ja koulusta karussa! J Reissun teemana on vahvasti myös turismi, ja poissaoloon koulusta oikeuttaa sopivasti  kilvanhiihto. Siinä reissun perimmäinen ideologia pähkinänkuoressa, asiat tärkeysjärjestyksessä.

Välillä tälläkin puolen voitelupöytää. Luottamusta herättävä koutsi ottaa voitelupaikan haltuun tyttöjen kisa-aamuna.

Kauden viimeinen maali, ylämäkihiihdossa käytettävä mutkamäki eli laskettelurinne, se häämöttää kutsuvasti kämpän ikkunasta. Huippu huitelee yli 2km korkeudessa. Sinne kun lauantaina jaksaisi kivuta, niin se olisi sitten siinä, kausi toivottavasti kauniissa paketissa! 

Spring breakin epistolana NCAA Championships!!!

Yksi ympyrä sulkeutuu. Tämänvuotinen spring break vierähti omalta osaltani astetta isommissa koulujenvälisissä, eli National Collegiate Athletic Associationin (USAn yliopistomestaruuksissa) muitten opiskelijoiden maistellessa olutta Floridassa palmun alla. Aika ei ole vieläkään kullannut muistoja ensimmäisissä hiihtokisoissani, 1. luokan mestaruuskisoissa, kokemastani raatelevasta tappiosta tiukassa sekuntikamppailussa luokan kovimman hiihtäjän himoitusta tittelistä. Pitkä matka on noista Typpälänjärven jäällä käydyistä mittelöistä kuljettu hiihtämään koulujenvälisiä USAn mestaruuskisoihin saakka. Paljon nämä hiihtohommat välillä ottaa, mutta osaa ne kyllä sitten antaakin!

Tämänkertainen reissu alkoi keskiviikkoaamuna maaliskuun 3., jolloin tila-auto starttasi Houghtonista kohti Minneapolisia. Siellä hotellissa yötä ja aamulla lentelemään Philadelphian kautta Burlingtoniin, josta kahdella vuokra-autolla Stowen ”pikku-Itävaltaan”. Tämänkertainen urhea mutta ylväs Huskien 4 hengen iskuosasto koostui minun lisäkseni ruotsalaisesta hiihtäjätytöstä, Malinista, ja Pää + apukoutsista. Perillä oltiin torstai-iltana, ja eri lennolla kulkenut apukoutsikin pääsi lopulta iltamyöhällä perille. Takki tyhjänä ei ainakaan oltu liikkeellä, sillä pelkällä menomatkalla matkatavaroiden lievä ylipaino täräytti matkakuluihin lisää $ 900... Matkatavaroiden raahaaminen pitkin hotelleja / lentokenttää osoittautuikin reissun aikana kiitettäväksi voimareeniksi!

Tämönvuotiset mestaruuskapinat käytiin siis Stowen kylässä, joka on itärannikon ihmisten talvi-lomailukohteita. Paikka näytti erehdyttävästi Itävallalta, mutta pienemmässä mittakaavassa. Kisakeskuskin sijaitsi onneksi tarpeeksi matalalla, eli happea pitäisi riittämän myös tällaisille pienemmille ja kevyemmille hiihtäjille. Itä-rannikon kelit panivat parastaan talvilomasesongin loppukirin myötä, ja helpompaa olisikin ehkä luetella ne kelit joita EI nähty! Mukaan mahtui onneksi myös huikean komeita ja aurinkoisia päiviä, kuten myös kuvassa näkynyvä yöllinen pieni lumipyry.

Autot löytyivät aamulla pitkien etsintöjen jälkeen vielä illalla lumettomalta parkkipaikalta.

Puitteet oli taaskin kunnossa ja ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua, kun maan karskeimmat karpaasit ja mainioimmat hiihtomirmelit valmistautuivat talven päätapahtumaansa. Kisat käytiin 5km baanalla, jossa nousua oli pitämän 175m. 2 ekaa kilsaa pelkkää laskua. Pitkällisen puntaroinnin jälkeen päädyin kuitenkin pitämään rataa hyvänä, koska kaikki nousut olivat varsin hiihdettäviä. Vuoristoradalla käytäköön sitten kesällä vaikka Särkänniemessä, hyvä niin! Tiistai-iltana vietettiin upeat juhlavat avajaiset kisatunnelman noustessa kattoon. Kaikesta näki että näihin kisoihin on haluttu panostaa!

Ei hassumpi paikka, ei ollenkaan!

Keskiviikon kisa oli 10km v ja omalta osalta ei ihan ehkä odotetun mukaista iskua löytynyt, ei sitten kirveelläkään. Jalat oli lyijyä ja takkiin tuli tasan 2 min, joka riitti tulosliuskan sijalle 35. Taso oli jotain aivan toista kuin oman alueen kisoissa. Varsinkin lännen vuorilta oli kisoihin tuotu melkoisia epeleitä. Toinen epävirallinen kieli tuntui muuten olevan ruotsi/norja, sen verran paljon hiihtoniiloja on eksynyt USAan länsinaapureistamme. Kisojen viimeisinä päivinä löysin muuten lopulta näistä kisoista yhden suomalaisen alppihiihtäjätytön! Ei sillä etteikö muittenkin kanssa toimeen tulisi... J Täytyy kyllä sanoa, että tunsin itseni aika onnekkaaksi, kun kaiken tämän sain kokea tänä vuonna ainoana suomalaisena maastohiihtäjänä! Jokatapauksessa todettakoon, että suomalaiset suksijat ovat todellakin aliedustettuina täällä verrattuna ruotsiin ja norjaan. Tiiä sitten minkä takia.

Keskiviikon ur(p)otekojen jälkeen katseet kääntyivät kohti perjantain 20km P yhteislähtökisaa. Sääennuste lupasi varsin mielenkiintoisia olosuhteita ja hotellilla haikeat valmistuvat hiihtäjät juttelivat uran olevan perjantain jälkeen paketissa, kun liian vaikeaksi kuulemma käy jatkaa yksin ilman koulun joukkuetta! Perjantai-aamu valkenikin kaatosateessa, joka sataa vesitti tehokkaasti vaatteet, voiteluteltan ja ladun, muttei menohaluja. Sade loppui oman kisani ajaksi, mutta baana oli kyllä todella vetinen ja sauvan piikit kutkuttelivat varmaan kiinalaisten jalkapohjia. Tai kaitä siellä toisella puolella sitten ikinä nyt onkaan. Kisa sujui omalta osaltani mukavasti, ja taktiikka tuottikin tulosta, kun sijoitus parani kisan myötä koko ajan. Myös suksi oli todella hyvä, itse ei tarvinnut kuin vähän ohjailla. Mukaan 22. sija ja kassi täynnä märkiä vaatteita ja mahtavia kokemuksia! Tunnelma kisoissa oli todella hieno ja kannustusta tuli kaikilla ymmärtämilläni kielillä ja ehkä parilla muullakin, niin kovaa ettei kehdannut hiljaa hiihtää muuta kuin takalenkillä ;)

Ekassa ylämäessä porukka kasassa ja homma hanskassa(?)

Kisojen loppuivat siis perjantaina mutta paluumatkalle lähdettiin vasta sunnuntaina. Hiihtäjät kokoontuivatkin nauttimaan lasillisen mehua ja juhlistamaan useimpien osalta päättynyttä kautta, meno olikin sen mukaista!

Paluumatka ei mennyt aivan kuten elokuvissa, sillä lento myöhästyi ja yö jouduttiin viettämään Philadelphiassa. Kaiken lisäksi jouduttiin tsekkaamaan kamat ulos (ylipainoa edelleen 900 dollarin edestä) ja raahaamaan ne hotelliin. Aamulla sirkus jatkui sitten taas raahautumalla kaikkine kamoinemme takaisin lentokentälle, josta sitten lenneltiin Minneapolisiin. Sieltä autolla ”kotiin”, liki 2 päivää kestäneen liikekannallepanon jälkeen.

Kapsäkkien ronttaaminen ympäri maata oli hehkeätä!

Matkailu on mukavaa ja vierivä kivi ei sammaloidu. Tiistaina on tarkoitus karistaa taas Houghtonin pölyt jaloista ja matkata 1,5 viikoksi Sun Valleyhyn Idahon osavaltioon. Retkunnan kokoonpanon muodostavat minä, 2 norjalaista poikaa ja 1 tyttö hiihtotiimistä. Opettajat antanevat olla poissa koulusta, mutta varoittelivat kuitenkin etten jäisi sinne, on kuulemma niin hieno paikka J Tarkoituksena on kisata kevyt kisarupeama, mutta vähintään yhtä tärkeänä tavoitteena on hyödyntää kaikki mahdollisuudet nähdä maailmaa!

Punaisella NCAA reissu, sinisellä uudet seikkailut. Lisäys: Oikein, sininen reitti on outo. Lentoliput oli n.100 $ halvemmat väilaskulla Minneapolisiin kuin suora lento Minneapolisista Boiseen. Ja mehän toki käytetään opiskelijalippua, kun omakustanteisella reissulla ollaan! Mitään järkeähän tossa nyt ei ole :)

Täällä Houghtonissa upeat kesäiset kelit hellivät hiihtokansaa ja arska paistaa korkealta! Kuvassa Team Sun Valleyn poijaat toivottelevat Suomeen hyvää kevättä mäkihyppyreenien lomassa!

Reissua pukkaa!

Aikaa yliopistosarjan karsintasirkuksen viimeisestä superkaksarista, aluemestaruuskisojen lauantain 10+10 kisasta, onkin jo vierähtänyt sopivasti, jotta pahin pöly on ehtinyt laskeutua ja miehestä kriittisin jumi liueta. Kisapäivä sinänsä oli varsin mielenkiintoinen, kuten koko edeltävä viikkokin (kts. edellinen blogivuodatus). Kisaviikonlopusta (korjaan: kisaPÄIVÄSTÄ) ei urheilullisessa mielessä tullut riemumarssia Uralille. Muuten päivä oli kyllä varsin pitkä, ainutkertainen (allekirjoittaneen 1. kerta koskaan 2 starttia päivässä), mielenkiintoinen ja loppua kohti paraneva, kaikin puolin. Siksi se ansaitseekin tämän oman kappaleenpituisen reportaasinsa. Ensimmäinen kisa vapaalla meni nimittäin ihan penkin alle, ainakin tuntemuksien osalta. Ekan mäen päällä oltiin jo ihan silmät ristissä ja hokit suorina. No, maaliin könyttiin ja tuloskin oli ihan kohtalainen, 12. koulupojissa, kun ensimmäistä kertaa taisi koko konferenssi olla paikalla samoissa kisoissa. Tukkoisuus johtui oletettavasti 1) Mies rento kuin rautakanki ja 2) avausharjoituksen tekemättä jättämisestä. Mutta no, aurinko paistoi siniseltä taivaalta, linnut lauloivat ja kelikin oli rapsakka: keskiviikon +11C oli pakastanut eikä kerrankin satanut uutta lunta! Päivän toinen startti pertsalla tuntui yllätykseksi jo paljon paremmalta, jopa ihan kilvanhiihdolta. Keli oli suorastaan upea, mutta reitin pahin lasku putsasi suksista pidot kuin Bondin poika pelimerkit casinon pöydästä. Tulos 11. ja ero kärkeen liki sama kuin aamulla, vaikka nyt meno oli han eri planeetalta kuin aamulla. Tiiä tuosta sitten. Molemmissa starteissa omasta porukasta löytyi muuten 1 nopeampi, ekaa kertaa sitten ensimmäisen viikonloppuni täällä. Mukava että pojat sai onnistumisia kauden tärkeimpiin kisoihinsa. Omalta osalta viikonlopulla ei ollut paljon merkitystä, kiitos tasaisen hyvin sujuneiden edellisten kisojen.

Tuosta konferenssin (keskinen usa, yksi kolmesta alueesta) kisasarjasta lasketaan CFIS, eli college fis pisteitä, joiden perusteella sitten rankataan hiihtoniilot järjestykseen. Siitä sitten listalta kunnostautuneimmat sankarit maan mestaruuskisoihin. Meikäläinen kerkesi karsintasarjaa tahkota 10 kisan edestä 6 ensimmäisessä viikkoni aikana lutakon tällä puolen. Meillä oli pojissa 8 paikkaa, joista mulle lohkesi 7. paikka ja sitämyöten kouraan matkalippu uusiin seikkailuihin! Mulle lohkesi moisesta myös jonkinlainen kunniapalkinto, ”konferenssin ykkösjoukkue” –tunnustus. Kai näitä hiihtohommia joku sitten seuraa, kun seuraavalla luennolla nimittäin myyntijohtamisen proffa oli heti taputtelemassa olalle, good job! Medän tiimistä myös yksi ruotsalaistyttö sai kiinni viimeisen matkalipun syrjästä, eli matkaseuraakin on. Huvittavaa hommassa on se, että lopun yliopistosarjan porukan (paitsi 1. vuotisten, jotka käy vielä junnu usan mestikset) kausi on käytännössä paketissa. Helmikuun puolessa välissä!

Mutta kaudenpäätöshumun hälvettyä koittaa arki. Ainakin nille, joille ne olivat vain välikaudenpäättäjäiset. On koitettu tehä huoltavaa ja ihmetelty palautumisen etanamaista kiiruhtamista. On käyty koulua, yllättävän hyvin arvosanoin jopa, ja pyöritty kaverien kanssa. Kohta jo 2 kuukautta täällä takana, ei muuten millään uskoisi! Montun pohjalta ollaan toivottavasti jo hyvässä vauhdissa ylöspäin. Olisi ainakin suotavaa, koska enään kisakalenterissa on jäljellä pelkkiä ”arvokisoja”. Tällä kertaa se ei sitten tarkoitakaan SM-Kisoja J. Torstaina lähdetään ajelemaan Minneapolisiin, josta perjantaina lennellään Stowen kaupunkiin Vermontiin. Retkikuntana minä, Malin, koutsi ja apukoutsi. Homman nimi on NCAA mestaruuskisat, joka tarkoittaa kutakuinkin usan 3. asteen opiskelijamestaruuksia. Tässä kohtaa muistutus: urheiluseurat on kaikki koulujen organisaatioita, eli homman nimi on oikeastaan opiskelija-ikäisten urheilijoiden mestaruudet, erittäin vapaasti suomennettuna. Tämän vuoksi perinteisempi ”opiskelijoiden kisat” –tyylinen meno alkanee tuskin ainakaan ennen viimeistä maaliin tuloa ;) Joka tapauksessa meikäläinen ei siis lennä Floridaan spring breakin (=”hiihtoloma”) viettoon kuten muut suomalaiset täällä kuulemma suunnittelee, vaan 1,5 viikon  ajaksi uusiin seikkailuihin. Ja sen oon ottanu nimenomaan homman teemaksi: Turha tässä on reisiä ravistella ja koettaa määräänsä enempää herkistellä. Mitä sitä suotta ressiä moisesta repimään. Nyt on aika ottaa kaikki irti näistä seikkailuista, joihin ei todellakaan joka päivä lähdetä! 

Viimeisiä koulujenvälisiä viedään!

Viime viikonlopun kisasetit saatiin kuin saatiinkin sivakoitua ja nyt on jo kovasti taas uutta matoa koukussa kotikisojen (central region championships) muodossa. Soppaa ovat olleet isolla kauhalla hämmentämässä omituiset kelit: Alun perin tätä naputeltaessa (pe) pitäisi olla täysi rähinä päällä (10k pertsa, FIS ja paikallisella vuoristoradalla). Viime sunnuntain jälkeen maanantaina koutsit olikin päättäneet vaihtaa päiviä, niin että täällä kotikisoissa olisikin pe vapaa ja la pertsa. Tämä tehtiin sääennustetta katsomalla, koska edellisen sunnuntain kisojen pitovoitelut menivät...vähän persiilleen. No, 1. muutos tehty tälle viikonlopulle, tämän viikon maanantai siis kyseessä. No sitten tulikin lämmintä. Ja lämmintä tulikin. huiput tais olla varjossa 11 C. Lumi suli, puro sanoi puli puli. Kyllähän tänne vielä lunta jäi, ei siinä. Mutta sitten tuuli kääntyi pohjoseen, keposet 40-50 mailia tunnissa. No eihän siinä kuin kisaohjelmaan lisää muutoksia tekemään. Huomenna pitäis olla tuulen osalta pahimman pölläkän laskeutunut ja tarkotuksena on vetää aamusta kevyt alkuverkka 10km V muodossa ja iltapäivällä jatkaa kevyen ulkoilun merkeissä 10km P.

Viime viikonloppuna miteltiin tosiaan konferenssin yliopistomestaruuksista Ishpemingissä Northern Michiganin hiihtopurukan (NMU) kotiladuilla, 1,5h matkan päässä täältä. Tunnustettakoon tässä heti alkuun, että palautuminen ei ole täällä aina ihan valonnopeudella tapahtunut. On koitettu levätä, tehä huoltavaa ja tutkittu Kippari-Kallemaiset ranteet omaavan hierojan lennättämistä maisemiin. Edellisten koti-kisojen jälkeen kroppa tuppaskin oleen sekasin kuin seinäkello ja lepoviikonloppu tulikin edemmän kuin tarpeeseen. Mutta konferenssin mestaruuksien lähestyessä joku heitti köysitikkaat montun  pohjalle ja uudelleensyntyminen tuntuikin olevan hyvässä vauhdissa. Loppupeleissä kisoista kotiin tuomisina oli 2 ihan hyvää perushiihtoa, muttei sentään mitään sellaisia joiden jälkeen olisi ihan lentolupakirjaa kyselty. Molempina päivinä 5. yliopistosarjassa, mikä on kyllä ihan kelpo tulos! NMU:laiset kyllä tuppas käveleen meiän yli noissa kisoissa. Putsasivat palkintopöydän ja veivät miesten ja naisten joukkeiden konferenssimestaruudet. Suksien kanssa ei menny kaikki ihan putkeen, sunnuntaina varsinkin oli pakkasjakson jälkeen nollaa ja uutta lunta, ja pidot kahnutti koko porukalla. Oman kisan pelasti se, että suksitestin 50m tasatyönnön jälkeen painelin takasin kopille ja ehdittiin vielä tehä mulle kokonaan toinen pari. Muille tiimin pojille nuo kisat alko olla viimesiä mahollisuuksia hankkia pisteitä usan mestaruuksiin, mutta kahnaavat sukset nyppi osalta kavereista siivet ja kotimatkalla autossa tunnelma oli vähän sen mukainen. Koutsien autoissa lie ollut sama homma, ja kuten mainittu, seuraavana päivänä vaihtoivat ennusteen perusteella pertsan kisan paikkaa samanlaisen voidesirkuksen pelossa. Reportaasi viikonlopun kisoista.

Huomenna tosiaan sitten nähdään, miten Mikko-pojalta sujuu 10+10 samana päivänä. Ne on siis ihan erilliset kisansa, viimeset karsinnat usan yliopistomestaruuksiin. Omat saumat näyttäis varsin hyviltä, toivottavasti pukkaa huomisen jälkeen uutta reissua kalenteriin! Kisareissut ja reenit täällä on kyllä ollu tosi hieno tapa nähä maailmaa ja tavata ihmisiä. Ja aika paljon hommat on tosiaan toistaiseksi pyöriny hiihtohommien ja hiihtoporukan ympärillä, varsinkin kun paikallinen kisakausi on ollu kuumimmilaan koko sen ajan mitä täällä oon ollu. Tylsää ei ole kerenny olla. Paljon porukka tulee jutteleen kisapaikoilla ja väki on iloista ja välitöntä. Liekö syönnillään ollut mono vai mikä poikinu mulle tän nakin, eilen oltiin nimittäin parin muun hiihtoniilon kanssa keikistelemässä voidekopilla valokuvaajalle. Käyttävät ilmeisesti mainoskuvina jossain yhteydessä, mutta minä ainakin irvistelin siihen malliin ettei tänne enään kohta kukaan uskalla tulla! ;)

Ihspemingissä käytiin putiikissa nimeltä Touch of Finland. Kaikkea Suomi-krääsää olisi ollut tarjolla, ja kuten kuvan Presidentti-paketista näkyy, kyseessä olivat ilmiselvästi myyjän markkinat! Ko. kahvipaketti jäi hyllyyn, mutta Turun sinappia ja turkinpippureita lähti allekirjoittaneen matkaan.

Viime viikolla oli koululla Winter Carnival. Sehän tarkoitti sitä, että to ja pe oli vapaapäiviä. Ke yönä kampuksella oli kaikenlaista tapahtumaa ja mahotonta meininkiä! Kokonaiskuvassa näkyvin merkki karnevaaleista on ollu nuo lumiveistokset. Niillä on 1kk (oikein, 1 kuukausi!!!) kisa ja 12h kisa ke yönä. To aamuna sitten tuomarit julkistaa voittajat. Tosi huikeita kyllä olivat, harmi vaan että tän viikon helle kirjaimellisesti vesitti monien ison urakan! Kuvassa Veistos 100m päästä mun kämpiltä. On siinä jokunen tunti pojilla tainnu vierähtää tota vääntäessä!

Koulurintamalla oon yllättäny itteni olemalla perin noheva. Pelätty saksan tenttikin kellistyi täysillä pisteillä. Asiaan lienee vaikuttanyt enemmän pehmeä arvostelu ja vielä pehmeämpi vaatimustaso, kuin allekirjoittaneen saksan ulosanti. Myös muita tenttejä ja tehtäväpaketteja on suoritettu. Tuloksia odotellessa, mutta peri-suomalaiset ennakko-odotukset ”pääsenköhän mä siellä edes mitään läpi...” ovat aika hyvin osoittautuneet turhiksi. Suomalaiseen järjestelmään näin äkkiseltään verrattuna sanoisin, että enempi täällä pitää olla koko ajan läsnä ja palautella kotitehtäviä joka viikko. Mutta ainakaan vielä nuo kokeet ei ole olleet yhtä vaikeita (koputtaa puuta).