Touri ja kausi paketissa!!!

Ja se olikin huikea kausi se! Suomessa kulki paria tilastotappiota lukuunottamatta mainiosti ja tammikuussa ur(p)oteot jatkuikin sitten astetta isommissa ympyröissä! Jokakeväinen lapinreissu vaihtui tänä vuonna US Supertourin finaaleihin Sun Valleyhyn Idahon osavaltioon. Tuloksellisesti en siellä enää tavoitellut kuuta taivaalta, sillä pientä taisteluväsymystä on ollut havaittavissa kropassa 4,5kk kestäneen kisakauden lähennellessä loppuaan.

Etualalla Amerikkalaista autokantaa parhaimmillaan. Meidän tiimin ajoneuvoksi jouduttiin kelpuuttamaan pitkin hampain takana näkyvä kämysempi rakkine, GMC Yukon, kun Herzin pojat oli sotkenu varaukset. Kulutus 20 L/100km :-P

Tiistaina Prologi 3,5km V oli todella haasteellinen vauhdinjaon kannalta. Minkäänlaista hajua kisavauhdista niissä korkeuksissa ei ollut, paremminkin pelko persiissä vähemmän lupaavien pikku vetojen ja nypytysreenien pohjalta. Rankka profiili hämmensi myös isolla kädellä. Niinhän siinä sitten kävi, että kisavauhti alkoi löytyä vasta 2,5km jälkeen, ja heti kohta oltiinki maalissa. Sijoitus ei ollut erityisen tyydyttävä, 80. Fiilikset oli kuitenkin todella hienot, keli oli hieno ja tunnelma hyvä. Muutenkin olo oli hyvin luottavainen seuraavaa päivää ajatellen, avaava harjoitus tehtynä ja näitten kisojen mielimatka 15km P yhteislähdöllä edessä.

Keskiviikkona startattiin tourin sijoitusten mukaisesti, ja oma 3 hengen joukkueemme oli sopivasti 7 sekunnin sisällä melkeinpä samassa lähtörivissä. Jokaisen toimiessa omana huoltajanaan ja jakaessa yhteisen voitelupukin kiirettä meinasi pukata. Vuorilla lumi on perin kummalista ja keli muuttuu aamulla häkellyttävän nopeasti. Mutta kyllä ne sukset sitten toimivatkin, lämmittelysukset taisivat tosin jäädä joka jampalta korkkaamatta, vähän kun meinasi kiirettä pukata. Kisa oli itsellä reissun paras, tuntui että korkeudesta huolimatta meno oli vahvaa ja hiihtelyn sijasta se oli jopa ihan hyvää kisaamista! Viimeisissä ylämäissä pystyin jopa tavoistani poiketen pomimaan päänahkoja. Suksista sai koko meidän poppoo hyvää apua, ainoa miinus oli että toinen norjalainen katkoi sauvansa lähdössä kun joku luuli ilmeisesti loppusijoituksen ratkeavan sijoituksen ensimmäisen 400m mukaisesti. Meidän ”päävalmentaja” eli fuksityttö paleli onneksi varakeppien kanssa juuri oikealla kohdalla. Tourin sijoitus omalta osalta parani sijalle 57., minuutin kaulalla norjalaisiin.

Torstain välipäivä vietettiin loppunousuun tutustuen. Nousussa hymy oli vähemmän herkässä ja lopuista kisoista ajattelinkin vain natiivani elämyksinä. Perjantain pertsan rinttipäivä valkenikin niin hienona kuin tuolla kuulemma vain voi. Arskaa siniseltä taivaalta ja yöpakkasten jäljiltä latu kuin rautatie. Mutta keli olikin todella haasteellinen, ensin näytti että lämpeneminen on hidasta, mutta meille viimeisille lähtijöille (ei aikaismpia sprinttipisteitä rankingissa) keli muuttui vartissa kuin vesihiihdoksi helteisenä heinäkuun päivänä! Pitovoitelu oli harvinaisen merkillistä, kun oli niin lämmintä ettei edes liisteri jäähtynyt ja varjoa ei missään. Ammattimaisen säädön päätteeksi ehdin lopulta lähtöviivalle, lämppäsukset tosin edelleen korkkaamatta. No oli siinä sentään lämpöä ja varsinkin ressiä päällä, valtakunta olisi ollut pieni hinta voitelijasta. No reisillehän se meni, luistossa hävittiin hävyttömästi kärkipäälle eikä lyhyt sprintti muutenkaan ole meikäläisen heiniä. Onneksi Petter eteni jatkoon turvallisella 0,06 sekunnin marginaalilla ensimmäiseen karsiutujaan. Päästeltyäni enimmät höyryt pihalle verryttelyladun siimeksessä tartuinkin terhakasti taas pulveripurkkiin ja liisterituubiin, ja niinhän siinä kävi että päivän parhaimmat suoritukset tehtiin tällä kertaa sillä voitelupukin toisella, vähemmän tutulla puolella. Uskomattoman hieno katsoa kun kaveri niistää viimeisessä alamäessä itse voidelluilla suksilla ja lykkii kauden parhaan kisansa ollen lopulta 10. Ilmassa oli suuren kaudenpäätösjuhlan tuntua, kun Kikkan Randalin mp3 soitin iskettiin stadionin kaiuttimiin ja osa hiihti ainostaan numerolapussa ja shortseissa.

Perjantai-iltana käytiin muuten illallisella tuomaroimassa Drammenin urheilulukiolaisten kokkisodan tekeleet. Olivat tulleet kevätretkelle ja supertourin kisaamaan, kuten myös joku ruotsalainen vastaava porukka. Sapuska oli hyvää ja voittajatkin saatiin selville. Niin ja kun sitä kuitenkin kaikki kysyy, niin kyllä, norjalaiset tytöt olivat oikeinkin simpsakoita! ;-)

Lauantain ylämäkihiihto lyheni pehmenneiden baanojen myötä noin 4,5 kilometriin, nousua oli n. 260m. Lähtöasetelma oli mielenkiintoinen, sillä Petter oli vain 2 sek kokonaistilanteessa takana ja startti oli 3 hnegen ryhmissä 15s välein, kaveri tietysti minusta seuraavassa rykelmässä. Asetelma olikin omiaan yllyttämään hullut reippaaseen alkuvauhtiin, joka tuntuikin yllättävän hyvältä aina siihen asti, kunnes jäljellä oli ”enää” 200m yhtäjaksoinen seinänousu. Siitä alkoi kisaurani armottomin ”hiihto”kisa. Synkimmällä hetkellä ankkaa kävellessäni katsoin taakse ja näin muidenkin mustakeltaisten tummuvan ja rankasti. Siitä sain vähän virtaa,mutta pienen väliloivan jälkeen viimeinen jyrkkä sai pohtimaan jo ihan vakavasti pysähtymistä. Se on uskomattoman orpo olo kun laktaattia reidessä on miljoona, mitään ei tapahdu, maisema ei vaihdu ja hengitys on kuin kalalla kuivalla maalla.

Keskijyrkkä alhaalta. Torstaina latuun tutustuessa vielä nauratti. Lauantaina suunpielet tässä kohtaa osoittivat eri suuntaan.

Maaliin päästiin kuin päästiinkin ja kauden päättymisen merkiksi pilvessä ollut kevätaurinkokin paistoi hetken tämän talven osalta päättyneen taistelun merkiksi. Alaskan apukoutsi luonnehti meidän vakuuttavaakin vakuuttavampaa kapuamistamme näin: ”your team mates didn’t look happy. But you looked REALLY unhappy”. Tourin loppusija oli 67. ja norjalaisetkin pysyivät kuin pysyivätkin takana. Linkki kisasivuille.

Keskijyrkkä ylhäältä, tyttöjen vuoro nauttia hiihdon riemusta.

Paluumatkalle lähdettiin lauantaiyönä suoraan kisabileistä ja 21 tuntia myöhemmin Houghtonissa todettiin olevan taas talvi ja meikäläisen suksesta olevan siteen vaihtokunnossa. Kiitos Delta airlinesille tästä. Olo on haikea. Kausi, se oli sitten siinä. Sun Valley oli huikea kokemus, jota en olisi jättänyt väliin mistään hinnasta. Mahtavat 3 kuukautta takana, uskomatonta miten nopeasti aika kuluu!

Kauden viimeinen etappi takana! Hyvää kevättä kaikille!