Turismia länsirannikon Alpeilla US Supertourin finaalien merkeissä

Viimeisiä viedään tämän kauden osalta! Varsinainen koulujoukkueiden kausi päättyi jo pari viikkoa sitten yliopistomestaruuksiin, mutta koutsin väläytettyä optiota tästä reissusta minä ja 3 muuta lunastettiin villi kortti ja nostettiin kytkintä. Sun Valleyn upeissa vuoristomaisemissa on huomisesta tiistaista alkaen tarkoitus rypistellä kauden viimeiset kilvanhiihdot US Supertourin finaalien merkeissä maan kovimpien hiihtoniilojen seurassa. Norjalaisia / hurrejakin on mukana taas kerran paljon, mutta Suomen lipun pitäminen korkealla näyttää taaskin jäävän meikäläisen kapoisille harteille. Kisaformaatti on mielenkiintoinen neljän etapin minitouri, johon alkulämmittelynä oli lauantaina tarjolla usan mestaruuskisat 50km P, joka ei siis ollut osa touria. Meikäläiseltä jäi moinen välistä, sillä perjantaina olo oli aika pöllähtänyt 2 päivän matkan päätteeksi. Keskilänttä ryöpyttänyt takatalvi kun muutti pikatien 50km / h mateluksi ja pisti Minneapolisin lentojen aikataulut uusiksi. Mutta mikäs siinä, matkailu avartaa! Onneksi Minneapolisista löytyi uutta lentoa odotellessa yösija mukana olevan tytön vanhempien hoivista.

Perille tosiaan lopulta päästiin kuin päästiinkin tapahtumarikkaan matkan päätteeksi. Lumesta tehtiin ensihavainnot reilusti, jopa 10km ennen määränpäätä. Lumimäärä kasvoikin sitten äkkiä, ja perillä MTUn uljasta joukkuetta odotti huikean talviset vuoristomaisemat kuin suoraan postikortista! Naamaakin koristaa latu-uskottavat rusketus (punotus) rajat mallia hiihtolasit, eli keleissä on pitelemistä! Äläkä äiti siellä nyt turhaan yöuniasi menetä, aurinkorasvaan on investoitu...

Huomenna tosiaan alkaa touri ja avausetappina on 3,5km V prologi. Sitä seuraa 15km P yhteislähtö kirimaaleineen, lepopäivä, perjantaina sprintti P ja lauantaina sitten 6km V viimeinen naula arkkuun eli ylämäkihiihto. Kisalatu mutkittelee mielettömissä maisemissa laaksossa vuorien välissä. Ladut ovat julmat mutta rankat, eikä 1,8km korkeus merenpinnastakaan juuri auta asiaa. Hyvä jos kevätauringon herättämän kärpäsen jaksaa tappaa ikkunasta, ja jo ajatuskin kilvanhiihdosta kalauttaa reidet hapoille. Kisaanvalmistavana harjoituksena on nautittu hiihtelystä ja välillä kokeiltu uhkarohkeasti lyhyehköjä vauhtileikittelyjä, joiden terävämpääkin terävämpää lentoa kuvaa ehkä parhaiten 30 sekuntia ja kuolema. Mutta on täällä vaan mukava hiihtäjän hiihdellä, hyvässä seurassa ja koulusta karussa! J Reissun teemana on vahvasti myös turismi, ja poissaoloon koulusta oikeuttaa sopivasti  kilvanhiihto. Siinä reissun perimmäinen ideologia pähkinänkuoressa, asiat tärkeysjärjestyksessä.

Välillä tälläkin puolen voitelupöytää. Luottamusta herättävä koutsi ottaa voitelupaikan haltuun tyttöjen kisa-aamuna.

Kauden viimeinen maali, ylämäkihiihdossa käytettävä mutkamäki eli laskettelurinne, se häämöttää kutsuvasti kämpän ikkunasta. Huippu huitelee yli 2km korkeudessa. Sinne kun lauantaina jaksaisi kivuta, niin se olisi sitten siinä, kausi toivottavasti kauniissa paketissa! 

Spring breakin epistolana NCAA Championships!!!

Yksi ympyrä sulkeutuu. Tämänvuotinen spring break vierähti omalta osaltani astetta isommissa koulujenvälisissä, eli National Collegiate Athletic Associationin (USAn yliopistomestaruuksissa) muitten opiskelijoiden maistellessa olutta Floridassa palmun alla. Aika ei ole vieläkään kullannut muistoja ensimmäisissä hiihtokisoissani, 1. luokan mestaruuskisoissa, kokemastani raatelevasta tappiosta tiukassa sekuntikamppailussa luokan kovimman hiihtäjän himoitusta tittelistä. Pitkä matka on noista Typpälänjärven jäällä käydyistä mittelöistä kuljettu hiihtämään koulujenvälisiä USAn mestaruuskisoihin saakka. Paljon nämä hiihtohommat välillä ottaa, mutta osaa ne kyllä sitten antaakin!

Tämänkertainen reissu alkoi keskiviikkoaamuna maaliskuun 3., jolloin tila-auto starttasi Houghtonista kohti Minneapolisia. Siellä hotellissa yötä ja aamulla lentelemään Philadelphian kautta Burlingtoniin, josta kahdella vuokra-autolla Stowen ”pikku-Itävaltaan”. Tämänkertainen urhea mutta ylväs Huskien 4 hengen iskuosasto koostui minun lisäkseni ruotsalaisesta hiihtäjätytöstä, Malinista, ja Pää + apukoutsista. Perillä oltiin torstai-iltana, ja eri lennolla kulkenut apukoutsikin pääsi lopulta iltamyöhällä perille. Takki tyhjänä ei ainakaan oltu liikkeellä, sillä pelkällä menomatkalla matkatavaroiden lievä ylipaino täräytti matkakuluihin lisää $ 900... Matkatavaroiden raahaaminen pitkin hotelleja / lentokenttää osoittautuikin reissun aikana kiitettäväksi voimareeniksi!

Tämönvuotiset mestaruuskapinat käytiin siis Stowen kylässä, joka on itärannikon ihmisten talvi-lomailukohteita. Paikka näytti erehdyttävästi Itävallalta, mutta pienemmässä mittakaavassa. Kisakeskuskin sijaitsi onneksi tarpeeksi matalalla, eli happea pitäisi riittämän myös tällaisille pienemmille ja kevyemmille hiihtäjille. Itä-rannikon kelit panivat parastaan talvilomasesongin loppukirin myötä, ja helpompaa olisikin ehkä luetella ne kelit joita EI nähty! Mukaan mahtui onneksi myös huikean komeita ja aurinkoisia päiviä, kuten myös kuvassa näkynyvä yöllinen pieni lumipyry.

Autot löytyivät aamulla pitkien etsintöjen jälkeen vielä illalla lumettomalta parkkipaikalta.

Puitteet oli taaskin kunnossa ja ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua, kun maan karskeimmat karpaasit ja mainioimmat hiihtomirmelit valmistautuivat talven päätapahtumaansa. Kisat käytiin 5km baanalla, jossa nousua oli pitämän 175m. 2 ekaa kilsaa pelkkää laskua. Pitkällisen puntaroinnin jälkeen päädyin kuitenkin pitämään rataa hyvänä, koska kaikki nousut olivat varsin hiihdettäviä. Vuoristoradalla käytäköön sitten kesällä vaikka Särkänniemessä, hyvä niin! Tiistai-iltana vietettiin upeat juhlavat avajaiset kisatunnelman noustessa kattoon. Kaikesta näki että näihin kisoihin on haluttu panostaa!

Ei hassumpi paikka, ei ollenkaan!

Keskiviikon kisa oli 10km v ja omalta osalta ei ihan ehkä odotetun mukaista iskua löytynyt, ei sitten kirveelläkään. Jalat oli lyijyä ja takkiin tuli tasan 2 min, joka riitti tulosliuskan sijalle 35. Taso oli jotain aivan toista kuin oman alueen kisoissa. Varsinkin lännen vuorilta oli kisoihin tuotu melkoisia epeleitä. Toinen epävirallinen kieli tuntui muuten olevan ruotsi/norja, sen verran paljon hiihtoniiloja on eksynyt USAan länsinaapureistamme. Kisojen viimeisinä päivinä löysin muuten lopulta näistä kisoista yhden suomalaisen alppihiihtäjätytön! Ei sillä etteikö muittenkin kanssa toimeen tulisi... J Täytyy kyllä sanoa, että tunsin itseni aika onnekkaaksi, kun kaiken tämän sain kokea tänä vuonna ainoana suomalaisena maastohiihtäjänä! Jokatapauksessa todettakoon, että suomalaiset suksijat ovat todellakin aliedustettuina täällä verrattuna ruotsiin ja norjaan. Tiiä sitten minkä takia.

Keskiviikon ur(p)otekojen jälkeen katseet kääntyivät kohti perjantain 20km P yhteislähtökisaa. Sääennuste lupasi varsin mielenkiintoisia olosuhteita ja hotellilla haikeat valmistuvat hiihtäjät juttelivat uran olevan perjantain jälkeen paketissa, kun liian vaikeaksi kuulemma käy jatkaa yksin ilman koulun joukkuetta! Perjantai-aamu valkenikin kaatosateessa, joka sataa vesitti tehokkaasti vaatteet, voiteluteltan ja ladun, muttei menohaluja. Sade loppui oman kisani ajaksi, mutta baana oli kyllä todella vetinen ja sauvan piikit kutkuttelivat varmaan kiinalaisten jalkapohjia. Tai kaitä siellä toisella puolella sitten ikinä nyt onkaan. Kisa sujui omalta osaltani mukavasti, ja taktiikka tuottikin tulosta, kun sijoitus parani kisan myötä koko ajan. Myös suksi oli todella hyvä, itse ei tarvinnut kuin vähän ohjailla. Mukaan 22. sija ja kassi täynnä märkiä vaatteita ja mahtavia kokemuksia! Tunnelma kisoissa oli todella hieno ja kannustusta tuli kaikilla ymmärtämilläni kielillä ja ehkä parilla muullakin, niin kovaa ettei kehdannut hiljaa hiihtää muuta kuin takalenkillä ;)

Ekassa ylämäessä porukka kasassa ja homma hanskassa(?)

Kisojen loppuivat siis perjantaina mutta paluumatkalle lähdettiin vasta sunnuntaina. Hiihtäjät kokoontuivatkin nauttimaan lasillisen mehua ja juhlistamaan useimpien osalta päättynyttä kautta, meno olikin sen mukaista!

Paluumatka ei mennyt aivan kuten elokuvissa, sillä lento myöhästyi ja yö jouduttiin viettämään Philadelphiassa. Kaiken lisäksi jouduttiin tsekkaamaan kamat ulos (ylipainoa edelleen 900 dollarin edestä) ja raahaamaan ne hotelliin. Aamulla sirkus jatkui sitten taas raahautumalla kaikkine kamoinemme takaisin lentokentälle, josta sitten lenneltiin Minneapolisiin. Sieltä autolla ”kotiin”, liki 2 päivää kestäneen liikekannallepanon jälkeen.

Kapsäkkien ronttaaminen ympäri maata oli hehkeätä!

Matkailu on mukavaa ja vierivä kivi ei sammaloidu. Tiistaina on tarkoitus karistaa taas Houghtonin pölyt jaloista ja matkata 1,5 viikoksi Sun Valleyhyn Idahon osavaltioon. Retkunnan kokoonpanon muodostavat minä, 2 norjalaista poikaa ja 1 tyttö hiihtotiimistä. Opettajat antanevat olla poissa koulusta, mutta varoittelivat kuitenkin etten jäisi sinne, on kuulemma niin hieno paikka J Tarkoituksena on kisata kevyt kisarupeama, mutta vähintään yhtä tärkeänä tavoitteena on hyödyntää kaikki mahdollisuudet nähdä maailmaa!

Punaisella NCAA reissu, sinisellä uudet seikkailut. Lisäys: Oikein, sininen reitti on outo. Lentoliput oli n.100 $ halvemmat väilaskulla Minneapolisiin kuin suora lento Minneapolisista Boiseen. Ja mehän toki käytetään opiskelijalippua, kun omakustanteisella reissulla ollaan! Mitään järkeähän tossa nyt ei ole :)

Täällä Houghtonissa upeat kesäiset kelit hellivät hiihtokansaa ja arska paistaa korkealta! Kuvassa Team Sun Valleyn poijaat toivottelevat Suomeen hyvää kevättä mäkihyppyreenien lomassa!