Kiitospäiväloman viettoa Ameriikanmaalla

Elämää on sittenkin Kiitospäiväviikon loman jälkeen, vaikka unelmien hiihtomaa West Yellowstonen hohtavat hanget vaihtuivatkin lumettomaan Mitsikaniin. Kuten edellisen tekstin lopussa kirjoittelinkin, matka paikalliselle Leville ei mennyt ihan kuin elokuvissa. Lunta tuli vaakana ja noheva tienpitäjä oli kai heittänyt suolat tielle (ilman auraamista?) ja siinähän sitä loskaa sitten oli. No UPS jakeluautohan se oli ryhmittyny kääntymään vasemmalle keskelle tietä hyvin lumen peittämine takavaloineen ja penkkaanhan se oli sitten väistettävä, kun ei nuo ympärivuotiset renkaat sittenkään ollu sieltä pitävimmästä päästä. Itse ajelin porukan viimeisenä tila-autoa en voinu muuta kun todeta että siellähän ne nyt sitten on. Seuraavaksi seurasi hinausauton odottelua, Motorpoolin pomon hätyttämistä deer(beer?)campiltä ja pinetä iskua ottaneen tavarapakun vaihtoa ehjempään. Muitta mutkitta matka pääsi alkamaan toistamiseen, 4,5h jälkeen ensimmäisestä lähdöstä ja matkaahan olisi siis vain se 24h ajettavana. Pala kakkua! Rankasinkin heti tuuppamalla reilut 5h kunnes soimme itsellemme ensimmäisen tauon poikasen.

Tila-auton renkaat. Piti niin hyvin lumella että kävin vaihtamassa koko auton renkaineen päivineen ennen lähtöä.

Äksöniä pukkaa ja hinausauton saavuttua alkaa hangesta putkahtelemaan autoja tielle.  Matkaa taitettu tässä vaiheessa 0,5h / 24h. Huumoria riittää, vielä ei tiedetty että kuvassa hinattava paku on käytävä vaihtamassa ehjempään kun aurauskulma meni rytäkässä persiilleen.

Matka sujuikin sitten ihan muitta mutkitta, mitä nyt aamuyön tunteina kuskia vaihtaessa vuoronsa lopettava jamppa laittoi tankin täyttymään ja lähti huoltoasemalle ja uusi kuski siitä sitten otti ja polkaisi sitä kuuluisaa oikean puolimmaista. Pensaletkuhan se sitten tuli nätisti auton perässä, pistooli tankissa ja huoltoaseman pitäjä käsiään (nyrkkejään?) heiluttaen jonon jatkeena. Annoimme kaverin pitää letkunsa, reiluja kun olimme.

Perille päästyämme ja matkalla ruokakaupan liki tyhjäksi ostettuamme asetuimme taloon, jossa meitä majaili 18 henkeä neljän asetuttua viereisen hotellin huoneeseen. Aamulla totuus valkeni ja totesimme olevamme ihan oikeassa paikassa, lunta puoli metriä ja baanat viettelivät aloittamaan 8 päivän mittaisen montuttamisen. Ekat pari päivää joutui kunnioittamaan 2050 metrin korkeutta, palkeet puuskutti kuin kalalla kuivalla maalla ja aamureenin jälkeen päiväunille kömpiessä palautuminen suorastaan kiisi silmissä sykkeen tasaantuessa välittömästi, tai niin se meni ainakin niissä villeimmissä päiväunissa. 4-5 päivää se totuttautuminen otti kunnes loppuviikosta tasamaapätkätkin alkoivat lopulta tuntua ihan oikeasti tasaisilta eikä enää miltään vuorikiipeily hommilta.

Näin kauden alla rupeaa jokaisella hiihtoniilolla intohimo löytymään ja passiivinen jonossa siivuttaminen vaihtuu yhteislähtökisamaiseen kyttäilyyn, jossa ei ole varaa antaa toisten päästä liian helpolla eikä ainakaan karkuun. Peruslenkeilläkin vauhtia mittaillaan ja vedätystä tapahtuu myös ladulla eikä pelkästään puheissa. Siitä Mikko tykkää, tosin paikallinen ihme vuoristoviti teki mun kalustolle tepposet: skeitillä tuli tunti turpaan joka alamäessä ja meinasi vähän hiihdättää. Hyvää vauhtileikkiä siinä tuli harrastettua ja lohduttauduin ajatuksella että kotona komeroon jätetyt luottoparit ne siellä hioo tällä välin kynsiään. Myös suomalais-norjalaiset jutut poikaporukalla hiihtolenkeillä alkavat olla jo samaa tasoa kuin Suomessa konsanaan, johtuuko tämä sitten parantuneesta kielitaidosta vai siitä ettei vieläkään ole aikuiseksi kasvettu, en tiedä! ;-)

West Yellowstonessa miteltiin myös USAn Supertourin avauskisat, joissa allekirjoittanut tyytyi suosiolla voitelijan ja valmentajakokoksissa paikallisten toppatakkien kanssa juoruilijan rooliin. Omaa valmentajaahan meillä ei reissussa ollut, vaan ihan omin päin toilailtiin meidän kapteenien hieman kohellusta ohjaillessa. Muutama tosiaan avasi jo kilpailukautensa ja ihan vähintäänkin kunnialla noista voiteluhommistakin taas selvittiin. Hyvin on tullut näillä parilla viime hihtoreissulla valmentajakokouksissa pyörittyä ja verkoituttukin on aika hyvin. Muutenkin hassua kun ajellaan 24 tunnin matka vierailla mailla ja silti ladulla tuttuja tulee ja menee ja koko ajan saa jotain olla huikkailemassa. Muutenkin viikko meni vallan mainiosti, postikorttimaisemissa ja hyvissä olosuhteissa oikeisiin suksiin vihdoin totutellen, ilman sen suurempia maanpäällisiä murheita ja velvollisuuksia. Ja hyvällä porukalla! Hunajanmakuista elämää se sellainen! Viimeiset päivät tuntuivat tosiaan hiihdon osalta ihmeen hyviltä ja vaikka tuossa pari riviä aikaisemmin montuttamisella uhkailinkin, uskon että kuoppaa ei sittenkään kaivettu ja mies malttoi olla vetämättä yli vaikka kunnolla irti pääsikin.

Eihän tää tietysti mitkään Hervannan Suolijärven ladut ole, mutta kyllä täälläkin tietty hiihtelee!

Koutsit päivystää radan varressa. West Yellowstonen kylä oli tollanen uskomattoman tasanen laakso vuorten keskellä.

Ammattilaiset asialla. Priimaa tuppaa tulemahan, vaikka ihan tavallista yrittää! Ihme stadioneita kun ei autolla pääse lähimaillekaan, minen voitelupukkia kanna kun polvikin on keksitty!

Koutsit muikeana

Ainiin ja tulihan se kiitospäivä ateriakin sitten kämpillä tehtyä. Tai no, tunnustan, osallituin enemmänkin siihen syömäpuoleen! Ateriaksi siis oli kalkkunaa jonka sisällä täytteet hautui sen 6 tuntia ja perunamuussia sun muita lisukkeita. Hyvää oli ja ruuan päälle oli olo ylensyönyt kuin joulupöydästä lähtiessä. Kiitos kiitospäivästä! Nyt tosiaan täällä kämpillä palauttelen sauvarinteestä, jonne lumen puute meidät hiihtäjät ajoi. Vaikea uskoa että siihen on enää 16 päivää kun tästä hypätään lentokoneeseen ja lähdetään kotia kohti joulun viettoon!

Terveisiä kaikille, tutuille ja tuntemattomille tasapuolisesti!

Miggo (kuten kiinalainen ryhmätyökaveri esitelmään kanteen kirjoitti! :)

PS. Just tuli viesti kännykkään että ”look outside!!!” ja siellähän on maa valkosena ja lisää tulee!!!