Kuukauden päivät rapakon takana.

Se alkaakin olla kuukausi takana lätäkön tällä puolen! Tekemisen puutetta ei ole todellakaan ollut ja koti-ikäväkään ei ole poikennut kyläilemään. Siitä pitää muuten huolen lähikaupassa myytävä Pandan laku! Kai sitä sitten aika kaukana kuitenkin kotoa kuitenkin ollaan, kun vähän oli mokoma päässyt allekiroittaneen pettymykseksi kuivahtamaan. Omaa autoa on kyllä vähän ikävä, tää ei nimittäin ole mikään jalankulkijoitten luvattu maa. Pyörälläkään ei täällä talvella liikuta, koska ainut paikka polkea olisi autotie. Jalkakäytävätkin on vähän niin ja näin, ehkä niitä löytyy keväällä sulavan lumen alta, toivottavasti. Lisäksi matkan varrella on muuten tavattu kesä-Leppävetisiä, eli Leppävedeltä vaimonsa löytänyt toisen joukkueen hiihtokoutsi. Tässä mittakaavassa siis saman kylän poikia. 

Kouluhommat on alkanu luistaa ihan yllättävänkin mukavasti. Tai no, Saksan kielen takia en suosittele lähtemään merta edemmäs kalaan. Onneksi on parempia syitä. Parit tentit on pidetty, ja luokan keskiarvon yläpuolelle on toistaiseksi sijoituttu! Ei pitäs vielä tässä vaiheessa huuella, mutten malta. Ensimmäinen täällä pidetty esitelmä vähän meinas tutisuttaa, mutta sekin (myyntipuhe, 50 kuuntelijaa) arvosteltiin keskiarvon yläpuolelle. Näin kuin jatkuisi! Niin ja ei siellä saksan kurssillakaan mitään suurempia ongelmia ole. Se vaan on ...Saksaa. Koulukirjoista muuten pitää sanoa sen verran, että niihin on uponnut täällä ehkä enemmän rahaa kuin mun koulu-uralla  omasta pussista yhteensä. Kallein kirja oli 180$ KÄYTETTYNÄ. Oli muuten vitsit vähissä. Siltikin, vaikka koulun kirjakaupan myyjä haastoi silkkaa suomea. Mutta pakollinen kirja kurssin käymiseksi, eihän siitä sitten selvitty mitenkään muuten kuin visaa vingauttamalla. Brr!

Alussa lankesin monta kertaa paikalliseen hämäykseen kun pukeuduin hiihtolenkille: Tie aivan sulana ja aurinko paistaa korkealta. Siispä vähissä hepenissä baanalle. Mutta ei, arska paistaa korkealta, ollaanhan täällä Euroopan kartalla noin Sveitsin korkeudella. Ja tiet, niitä suolataan enemmän kuin ihmisiä Nousukunnon shoutboxissa. Helposti rapiat -10C ja näyttää äkkiseltään suojasäältä. Tekee varmaan hyvää autoille tuo suola. Mutta täälläpäin ei ole pelkoa katsastusmiehen piikinterävästä pohjan lävistävästä ruuvimeisselistä. Jos se liikkuu, ei muuta kuin baanalle. Ja sitä suolaa muuten on, sitä on ihan kasoina jalkakäytävilläkin. Köyhempi opiskelija hakisi suoraan niistä kasoista eikä kaupasta.

Hiihtohommat on täällä sujuneet varsinkin kisojen osalta loistavasti. Viikolla onkin sitten yleensä oltu enemmän tai vähemmän pihalla. Tällä hetkellä on eka vapaa viikonloppu, 3 ekaa viikkoa näissä ympyröissä oli 2 starttia joka viikonloppu, ja viikot meni kyllä aina ihan palautumista ootellessa. Nyt alkaa taas pikkuhiljaa elämä voittamaan ja viikon päästä toivottavasti ollaan taas uudessa nousussa. 5/6 kisaa on onnistuttu keikkumaan tuloslistoilla oman poppoon kärjessä, eli tulevat kisareissutkin on turvattu!

Kotikikisoista viime viikonlopun SuperTourilta jäi käteen toistaiseksi parhaat henkilökohtaiset FIS-pisteet, kaksi 4. sijaa College-sarjassa (koulupojat) ja yleisen sijat 14. ja 15. Ja kunnon monttu. Tämä on kyllä kiistatta rankin kotirata koskaan, ja sunnuntain vaparin yhteislähtö oli jo melkein eloonjäämistaistelua. Ei ollu kyllä mitään hyötyä yhteislähöstä, nousut on niin pitkiä että letka pistettiin poikki jo ekassa kapuamisessa, kun itse olin vielä lähtöpaikkani takia taka-asemissa. No, ehkä noitten hurjimpien kyyissä ei siltikään ois pysytty.  La pertsalla kulki tosi hyvin, maltoin himmailla ylämäet ja iskettää aina tasasilla. Hienot oli kyllä kisat täälläkin, ja sukset pelas tälläkin kertaa. Vähän ehkä sinne edellisen kisojen radalle Minneapolisiin ois ikävä, se oli nimittäin baana meikäläisen makuun se! Koulun sivujen juttu kisoista.

Vapaan kisa jossain 5km kohalla. Menossa mukana mukana minä, pari muuta jamppaa ja hyvä ystäväni maitohappo.

Pertsan kisa isoimman nousun päältä. Hymy on
tässä vaiheessa selvästi hyytymään päin.

Kisoja ei muuten sinänsä ole paljon jäljellä, ainakaan koulun kisoja. seuraavat 2 viikonloppua on ne tärkeimmät, sitten lasketaan 2 parasta skeittiä ja pertsaa ja pistetään kovimmat siivuttajat USAn yliopistomestaruuskisoihin. Tai no, kovimmat ja kovimmat, 1 koulu saa laittaa korkeintaan 3+3 tyttöä ja poikaa. Meidän alue (Central) omaa 8 paikkaa ja paikalliset mahtikoulut Alaska ja Northern Michigan vie ainakin pojista sen 3 ja 3. Loput 2 jämäsijaa ratkotaan sitten meidän muista kouluista tulevien tavallisten kuolevaisten kesken. Huonompi mäihä muuten noitten tiimien lopuille koville menijöille. Meitsi on toistaiseksi ensimmäisenä loppujen paikkojen jonossa, mutta kuten sanottu, pisteiden puolesta tärkeimmät 4 kisaa ovat vasta tulossa. Tulosliuskalla on siis mestaruuskisoihin pääsyn kannalta ihan sama montako siivuttajaa on edellä noista 2 koulusta. 2 Kovinta muista kouluista nappaa viimeset 7. ja 8. paikan. Katellaan miten tilanne kehittyy!

Maaliskuussa on sitten vielä mahdollisuus tahkota yleisen sarjan kisoja, katotaan sitten tilanteen mukaan onko rauta siinä vaiheessa kuumaa vai ei. Toivottavasti pääsee mahollisimman paljon reissuun. Nämä hiihtohommat ne on nimittäin kyllä hyviä hommia, tapaa tosi paljon ihmisiä ja pääsee huikeille kisareissuille parhaimmillaan ympäri maata!

Mitähän muuta. Kämppä on kyllä tosi hieno, koululle kävelee sen 2min. Kämppiksen kanssa tulee hyvin juttuun, vähän se vaan on hiljasempi ja viihtyy enemmän omassa loossissaan edelliseen umpikieroon savolaiseen verrattuna. No, ehkä täälläkin vielä legenda lentää kuten vanhassa kunnon yks aa kolmosessa konsanaan! Kamerakin tuli postissa, vaikka viivästyi jonkun Chicagoa riepotelleen jää/lumimyrskyn takia. Nyt kun vaan sais kuvia räpsittyä!